Jotkut voivat luulla että syyni olla käymättä jossain/mennä johonkin tapahtumaan jne olisi vain tekosyitä. Niin ei kuitenkaan ole, sillä fobiani ovat täyttä totta. Jos välttelen paikkoja joissa on paljon porukkaa niin johtuu siitä että minulla on kävelyn suhteen tasapaino-ongelmia jotka toisinaan ovat niin pahana etten meinaa päästä eteen päin ja toisinaan taas näyttää kuin niitä ongelmia ei siinä olisikaan. On myös paniikkihäiriö sekä sosiaalisten tilanteiden pelko. Pelkään myös julkisesti syömistä sillä silloin nielemisvaikeus/tukehtumisen tunne on pahimmillaan. Pelkotilojeni vuoksi olen usein liian hiljainen ja minut ymmärretään väärin. Minua ahdistaa usein puhua ja ahdistaa myös olla hiljaa. Jos sinulla on kaikki nuo samat pelkotilat kuin minullakin ja siltikin uskaltaudut mennä vaikka minne niin se on hyvä sinulle, mutta se mikä sopii jollekulle toiselle niin ei välttämättä sovi minulle. On siis surullista jos minusta otetaan etäisyyttä pelkojeni takia, se tuntuu jopa rankaisulta. Osa peloistani (etenkin paniikkihäiriö ja sosiaalidten tilanteitten pelko) alkoivat koulukiusaamisen myötä. Koulun jälkeen ne olivat jo aika hyvin ns parantuneet kunnes olin paskoissa ihmissuhteissa ja varsinkin paskoissa parisuhteissa niin paniikit pahentuivat. Pahimmillaan pelkotilat olivat ollessani parikymppisenä 2,5 vuotta parisuhteessa joka oli väkivaltainen niin fyysisesti kuin psyykkisestikin ja sairastuin tuolloin muihinkin juttuihin joita ei sitä ennen ollut minulla. Tuolloin poikaystäväni sanoi myös että se on minun omaa syytäni että minulla on paniikkihäiriö. Vieläkin siis välistä tuntuu kuin minua syyllistettäisiin siitä että koen pelkotiloja. Tämän suhteen jälkeen olin 12 vuotta ihan suosiolla enimmäkseen ilman ihmissuhteita (minulle riitti perhe sekä karvaiset perheenjäsenet). Voimani ihmisten paskamaisuuksien takia olivat niin vähissä tuolloin että en tahtonut edes yrittää saada uusia ihmissuhteita.
Joskus myös viimeisimmän parisuhteeni (v. 2018 jälkimmäinen parisuhteeni) jälkeen muistan kun aina kun minuun käytiin käsiksi tavalla tai toisella (ei siinä suhteessa lyöty toisin kuin tuossa aiemmassa suhteessa) oli kyllä muuta fyysisistä (ja psyykkistäkin) väkivaltaa niin paniikkioireeni pahenivat aina pariksi viikoksi.
Nykyään uskallan jo käydä vertaistukiryhmissä jne vaikka välillä jännitänkin. Aloin niissä käymään 9 vuotta sitten.
Joka tapauksessa pointtini on se etten tahallani ole menemättä paikkoihin joihin minua on pyydetty ja silti olen tyytyväinen jos minua yhä jonnekin pyydetäänkin, uskallanpa sinne mennä tai en. Haluan myös päästä tästä etten selittelisi omaa toimintaani sillä kaikki eivät niistä välitä ja kaikki eivät usko, jotkut eivät edes tahdokaan uskoa. Niinpä opettelen yhä etten yrittäisi selittää miksi toimin niin kuin toimin ja kuten jo mainitsin niin kyse ei ole tekosyistä vaan todellisista peloistani jne. Tämä on aika henkilökohtainen asia mutta julkaisen tämän tänne siltikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti